Pohjois-Irlannin kriisi

Juuret saarivaltakunnan historiassa

Kuten useimmissa muissakin tämän päivän sodissa ja kriiseissä, myös Pohjois-Irlannin tilanteen taustalla ovat pitkälle menneisyyteen ulottuvat tekijät. Noin seitsemän ja puolen vuosisadan ajan aina keskiajalta lähtien ovat irlantilaiset ja englantilaiset valloittajat ottaneet yhteen ja taistelleet maa-alueista. Katoliset irlantilaiset ovat vuosisatojen yrittäneet ajan irti protestanttisten englantilaisten maaherrojen ikeestä, mutta monien veristen kapinoiden ja 1790-luvulla käydyn itsenäisyyssodan tuloksena oli vain jyrkkä kuilu irlantilaisten talonpoikien ja englantilais-irlantilaisten herrojen välillä. Itsenäisyyssodaksikin kutsutun irlantilaiskapinan jälkeen Iso-Britannian ja Irlannin parlamentit yhdistettiin ja perustettiin Iso-Britannian ja Irlannin yhdistynyt kuningaskunta, jossa valta oli englantilaisilla.

1840-luvulla Irlannissa koettiin perunaruton seurauksena vaikea nälänhätä, ja seuraavalla vuosikymmenellä perusti joukko Amerikkaan siirtyneitä irlantilaisia järjestön, jonka alkuperäisenä tarkoituksena oli kerätä varoja kotimaan hätääkärsivien avustamiseksi. Myöhemmin tämä järjestä otti kuitenkin tehtäväkseen väestön nostattamisen kapinaan unionia vastaan. 1879 perustettiin Irlannin maaliitto, joka pyrki edistämään Irlannin itsehallintopyrkimyksiä (home rule). Myös muita itsehallintoa kannattavia ja kansallismielisiä järjestöjä perustettiin. 1881 Englannin parlamentti hyväksyi maalain, joka toi hiukan parannusta vuokratalonpoikien asemaan. 1912 tehtiin toinen home rule –ehdotus, joka parlamentin ylähuoneen tiukasta vastustuksesta huolimatta hyväksyttiin koskemaan koko Irlantia, Ulsteria (Pohjois-Irlantia) lukuun ottamatta. Ensimmäisen maailmansodan syttymisen vuoksi lain toimeenpanoa jouduttiin kuitenkin lykkäämään, mikä herätti suurta katkeruutta Irlannin itsehallintoa kannattavien keskuudessa.

Ensimmäisen maailmansodan tuoksinassa Sinn Féin, eräs Irlannin jyrkimmistä kansallismielisistä järjestöistä, järjesti pääsiäiskapinaksi kutsutun selkkauksen, jossa britit kukistivat kapinalliset erittäin väkivaltaisin ottein. Tämän seurauksena Sinn Féin sai osakseen maltillistenkin unioninvastustajien myötätunnon ja saavutti vuoden 1918 vaaleissa suuren voiton. Järjestön edustajat jättäytyivät kuitenkin pois Englannin parlamentista ja julistivat Irlannin itsenäiseksi ja muodostivat Irlannin oman parlamentin sekä huusivat järjestöön kuuluneen Éamon De Valeran presidentiksi. Pian alkoi englantilaisten vapaaehtoisten ja irlantilaisen Michael Collinsin perustaman Irlannin tasavaltalaisarmeijan (Irish Republican Army, IRA) välinen sissisota. De Valera pakeni Yhdysvaltoihin, josta jatkoi työtään Irlannin asian edistämiseksi.

Vuonna 1920 Irlanti olisi saanut Englannin parlamentin päätöksen mukaan kaksi parlamenttia, toisen Ulsterille ja toisen saaren muuta osaa varten. Pohjois-Irlanti hyväksyi päätöksen, mutta Sinn Féin torjui sen ja jatkoi taisteluaan. Seuraavana vuonna kaksi Sinn Féinin johtojäsenistä allekirjoitti vastoin De Valeran ja IRAn tahtoa englantilaisten valtiomiesten kanssa sopimuksen, jossa Irlannille taattiin vapaavaltion asema. De Valeran johtama parlamentin tasavaltalainen ryhmä ei kuitenkaan suostunut tekemään sopimuksen vaatimaa uskollisuudenvalaa Iso-Britannian kruunulle, ja sovittelujen epäonnistuttua syttyi kesäkuussa 1922 sisällissota, jota kesti vuoden 1923 huhtikuuhun. Sisällissodan jälkeisinä vuosikymmeninä Irlanti onnistui irtautumaan Iso-Britanniasta, kun 1937 parlamentin päätöksellä kuvernöörin virka lakkautettiin ja korvattiin presidentin viralla, minkä jälkeen Iso-Britannialla ei ollut enää sanottavaa Irlannin sisäpolitiikassa. Brittiläisestä kansanyhteisöstä Irlanti erosi vuonna 1949. Pohjois-Irlannin tilanne sisällissodan jälkeen oli toinen.


Politiikkaa, syrjintää ja väkivaltaisuuksia

Pohjois-Irlannissa enemmistönä ovat olleet siirtolaisina maahan tulleiden englantilaisten ja skottien valtaosaltaan protestanttiset jälkeläiset. Tästä syystä maakunta ei liittynyt mukaan siihen taisteluun, jota saaren muun osan pääosin katoliset irlantilaiset kävivät vuosisadan vaihteen jälkeen maan itsenäisyyden saavuttamiseksi. Kun Irlannin vapaavaltio 1921 todella syntyi, Pohjois-Irlanti ei halunnut liittyä siihen, vaan perusti oman parlamenttinsa, josta tuli osa Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyttä kuningaskuntaa. Irlannin tasavaltalaiset olivat alusta asti tyytymättömiä tähän järjestelyyn, ja esimerkiksi Éamon De Valera pyrki johdonmukaisesti Irlannin kahtiajaon lopettamiseen siinä kuitenkaan onnistumatta.

Pohjois-Irlantiin valittiin ensimmäinen parlamentti vuonna 1921, ja sen suuri enemmistö oli protestantteja unionisteja, jotka kannattivat tiiviitä siteitä Isoon-Britanniaan. Katoliset ja heidän nationalistiset puolueensa jäivät alusta asti oppositioon. Näin katolinen väestönosa, noin kolmas Pohjois-Irlannin väestöstä, on ollut sekä poliittisesti että sosiaalisesti syrjityssä asemassa. Tämä on johtanut levottomuuksiin ja mellakoihin vuosikymmenten ajan varsinkin sellaisissa paikoissa, joissa asuu molempiin väestönosiin kuuluvia (kuten pääkaupunki Belfastissa). Levottomuuksia oli etenkin 1930-luvun talouslaman aikana.

Suhteellisen rauhallisen kauden jälkeen levottomuudet huipentuivat elokuussa 1969 tapahtuneisiin väkivaltaisuuksiin Derryn mellakoissa. Ison-Britannian hallitus oli pitkän aikaa vedonnut Pohjois-Irlannin johtoon ja vaatinut väestöryhmien eriarvoisuuden poistamiseen tähtääviä päätöksiä. Pohjois-Irlannin väestöryhmien poliittiset ja uskonnolliset vastakohtaisuudet jyrkentyivät äärimmilleen, kun pääministeri Terence O’Neill ilmoitti 1968, että hänen hallituksensa suunnittelee myönnytyksiä katolilaisille. Irlannin tasavalta osoitti antavansa Pohjois-Irlannin sisäisessä kiistassa tukensa katolilaisille ja jopa ehdotti YK:n turvajoukkojen lähettämistä alueelle. Alkoi vuosikymmeniä kestänyt väkivaltaisuuksien ja terrorin kierre, johon ovat ottaneet osaa niin katolilaiset ja protestantit ja molempien ryhmittymien erilaiset järjestöt, kuten esimerkiksi katolilaisten puolella taisteleva IRA, jonka toiminta oli jo kielletty Irlannin tasavallassa. Elokuussa 1969 Iso-Britannia lähetti Pohjois-Irlantiin omaa sotaväkeään tilanteen rauhoittamiseksi. Tämä ei kuitenkaan johtanut toivottuihin tuloksiin, vaan tilanne kärjistyi entisestään. IRA aloitti aseellisen toimintansa ja terroritekonsa vuonna 1970, ja vuonna 1972 Pohjois-Irlannin parlamentin toiminta keskeytettiin ja maa alistettiin Lontoon välittömään hallintaan – IRA vastasi tekemällä pommi-iskuja sekä Irlannissa että Englannissa. Levottomuudet jatkuivat aina uudelleen puhjeten 1990-luvulle saakka ja ovat vaatineet vuodesta -69 lähtien noin kolme ja puoli tuhatta uhria.


Viimeaikojen tilanteita ja tulevaisuudennäkymiä

2000-lukua lähestyttäessä alkoi Pohjois-Irlannin tilanne olla rauhoittumaan päin. Sinn Féiniin kuuluvan Gerry Adamsin ja SDLP-puolueeseen kuuluvan John Humen toimesta tehtiin rauhan aloite vuonna 1993. Aloite johti seuraavana vuonna ensimmäiseen taistelevien osapuolten väliseen viralliseen tulitaukoon, johon monet maassa toimineet terroristijärjestöt osallistuivat, vaikka osa ryhmittymien jäsenistä jatkoikin väkivaltaista vihanpitoa. Tulitaukoa seuraava rauhaa edistävä tapaus oli pitkänperjantain rauhansopimus vuonna -98, jolloin enemmistö Pohjois-Irlannin väestöstä äänesti rauhansopimuksen puolesta. Pohjois-Irlanti sai jälleen oman parlamentin. Sopimuksessa päätettiin myös maakunnan siteiden vahvistamisesta Irlannin tasavaltaan. Kolme vuotta rauhansopimuksen jälkeen aloitettiin rauhaan myöntyneen IRAn aseistariisunta. Vuonna 2002, neljä vuotta pitkänperjantain rauhansopimuksen jälkeen, Pohjois-Irlannin maakunta kuitenkin palautettiin Britannian komentoon, kun IRA:ta oli syytetty paikallispoliitikkojen vakoilusta.

Yhä kytevistä kiistoista huolimatta Pohjois-Irlannissa on pyritty toteuttamaan sopupolitiikkaa vuodesta 2002 alkaen. 10. marraskuuta 2006 uutisoitiin Helsingin Sanomissa seuraavasti: ”Britannian ja Irlannin hallitukset sanoivat perjantaina jatkavansa Pohjois-Irlannin itsehallintoon tähtäävän suunnitelman toteuttamista. - - Sopimuksen mukaan Pohjois-Irlannin suurimpien puolueiden, katolilaisten Sinn Feinin ja protestanttien DUP:n, on valittava johtajat maakunnan itsehallinnon johtoon 24. marraskuuta mennessä. Tämän jälkeen itsehallinto palautetaan Pohjois-Irlantiin ensi maaliskuuhun mennessä.” Itsehallinnon toteutumisen tielle on kuitenkin yhä esteitä: Pohjois-Irlannin suurimmat puolueet antoivat suunnitelmalle vain osittaisen hyväksyntänsä, ja edelleen kiistellään siitä, kuinka Sinn Féin sitoutuu virallisesti tukemaan maakunnan poliisivoimia, joissa protestantit ovat hallitsevassa asemassa. Protestanttien puolue DUP on ilmoittanut, ettei se aio jakaa valtaansa ennen kuin Sinn Féin suostuu tukemaan poliisia.

Kriisi Pohjois-Irlannissa vaikuttaa olevan jo laantumaan päin. Suurvaltapolitiikan, historian sotaisten vaiheiden, eriarvoisuuden ja uskonnon aiheuttama, pitkään jatkunut väkivallan kierre on kenties viimein johtamassa rauhantavoitteiden toteutumiseen. Vanhat kaunat kuitenkin yhä kytevät varmasti monien mielissä.



Lähteet

Spectrum Tietokeskus, 4. osa Hob-Kak (WSOY 1978)
Spectrum Tietokeskus, 9. osa Pai-Rad (WSOY 1978)
Simopekka Nortamo: Leppymättömät (Otava 1991)
http://www.hs.fi - Artikkeli ”Suunnitelma Pohjois-Irlannin itsehallinnosta sai jatkoa”
http://www.wikipedia.org
http://www.vhkk.fi/ukh/8831.htm