Kosovon sota

 

Kosovo – kriisin taustat ja historia

Serbia ja sen itsenäisyyttä tavoitteleva maakunta Kosovo kuuluivat ensimmäisen maalimansodan jälkeen perustettuun Jugoslaviaan. Nykyinen Jugoslavian liittovaltio käsittää Serbian ja Montenegron alueet, mutta aikaisemmin siihen kuuluivat myös Kroatia, Slovenia, Bosnia-Hertsegovina sekä Makedonia. Jugoslavian perustamisvaiheessa sen eri kansallisuuksien välille syntyi kiistaa hallinnosta.

Alue on kansallisesti hajanainen, mitä kuvaa hyvin se, että Serbiassa, Kroatiassa, Bosnia-Hertsegovinassa ja Montenegrossa puhutaan serbokroaattia. Kun taas Sloveniassa puhutaan sloveenia ja Makedoniassa makedoniaa. Serbit käyttävät kyrillisiä aakkosia ja kroaatit puolestaan latinalaisia. Serbit ovat pääasiassa ortodokseja ja kroaatit ja sloveenit ovat useimmiten roomalaiskatolilaisia. Bosniassa ja Makedoniassa puolestaan on islaminuskolla vankka jalansija.

Jugoslaviaa hallitsi vuodesta 1945 lähtien kommunistisen puolueen pääsihteerin Josip Brozin, eli Titon johtama kansallinen rintama. Titon pyrki yhdistämään väestöllisesti, kielellisesti ja uskonnollisesti hajanaisen valtion sosialismin avulla, siten, että kullakin kansallisella alueella oli riittävän suuri päätösvalta omissa asioissaan. Liittohallitus vastasi ulko-, talous- ja puolustuspolitiikasta sekä oikeudenkäytöstä, kun taas muissa asioissa päätösvalta oli osavaltioiden omilla hallituksilla.

Eri kansallisuuksien välistä tasa-arvoa pyrittiin toteuttamaan käytännössä yhä pidemmälle menevällä itsehallinnolla ja välittömällä demokratialla. Tästä huolimatta kansallisuuskiistat nostivat päätään aika ajoin. Vuonna 1971 kroaattien nationalistinen liike sai aikaan ylioppilaslakon ja levottomuuksia Kroatian pääkaupungissa Zagrebissa sillä seurauksella, että Kroatian koko puoluejohto erotettiin ja useat sen johtajista vangittiin. Samaan aikaan muuallakin Jugoslavian alueella kansallismieliset nousivat vastarintaan. Poliittiset puhdistukset ulottuivat myös Serbiaan sekä muihin osavaltioihin.

Tito kuoli toukokuussa vuonna 1980 ja pian tämän jälkeen alkoi alueen kansallinen hajaannus. Kävi ilmeiseksi, ettei liittovaltio säilyisi enää yhtenäisenä. Vuonna 1981 puhkesi albaanivähemmistön asuttamassa Kosovossa väkivaltaisia mielenosoituksia, joissa vaadittiin alueelle itsenäisen valtion asemaa. Mellakat jatkuivat vielä seuraavana vuonna, kunnes kansallismielinen toiminta tukahdutettiin kovin ottein ja Kosovon hallinnossa tehtiin useita henkilövaihdoksia. Kosovon albaanienemmistöinen autonominen alue julistautui riippumattomaksi Serbian hallinnosta, mihin serbialaiset vastasivat hajottamalla Kosovon parlamentin ja lakkauttamalla sen aseman autonomisena alueena. Samaan aikaan ilmeni kansallismielistä liikehdintää myös Kroatiassa ja Bosnia-Hertsegovinan islamilaisten keskuudessa.

”Tynkä-Jugoslavia”

Varsinaisesti Jugoslavian hajoaminen alkoi, kun vuoden 1991 kesäkuun lopulla Slovenia ja Kroatia julistautuivat itsenäisiksi valtioiksi. Vuoden 1992 maaliskuussa Bosnia-Hertsegovina julistautui itsenäiseksi. Saman vuoden huhtikuussa Bosnian serbit julistivat alueen itsenäiseksi Serbitasavallaksi ja loppuvuodesta Kroatian serbialueet julistautuivat itsenäiseksi Krajinan tasavallaksi. Lopulta liittovaltioon jäivät enää Serbia ja sen alaisina olevat Vojvodna ja Kosovo sekä Montenegro. Tästä olennaisesti kutistuneesta liittovaltiosta ryhdyttiin käyttämään nimeä ”Tynkä-Jugoslavia”. Muodollisena valtionpäämiehenä toimi Dobrica Cosić, mutta käytännössä kaikki valta keskittyi Serbian kommunistisen puolueen johtajalle ja presidentille Slobodan Milosevićille. Milosevićin politiikka oli mielivaltaista ja hänen suhtautumisensa etnisiin vähemmistöihin avoimen sortavaa.

(Lähde: www.commondreams.org/kosovo/yogomap.htm)

 

 

Kriisi Kosovossa puhkeaa

Huhtikuun lopussa vuonna 1992 Jugoslavian parlamentti julisti uuden Jugoslavian liittotasavallan perustetuksi. Albaanienemmistöisessä Kosovossa suhtauduttiin asiaan torjuvasti. Jugoslavian hajoamissotien riehuessa Kosovo säilyi suhteellisen rauhallisena 90-luvun alkuun asti. On yllättävää, etteivät levottomuudet saaneet alkuaan juuri sieltä. Virallisesti Kosovo oli yksi Serbian maakunnista. Siellä vallitsi epätodellinen, kaikille elämänaloille ulottuva kaksoisjärjestelmä – serbit hallitsivat käytännössä vain omaa pientä vähemmistöään. Albaanienemmistöllä oli oma varjomaailma. Se valitsi 1991 maanalaisissa vaaleissa oman parlamentin, presidentiksi Ibrahim Rugovan ja julistautui itsenäiseksi. Serbia ei tunnustanut itsenäistä Kosovoa, muttei ryhtynyt aktiivisesti murskaamaan varjohallintoa. Albaaneilla oli oma tiedotusorganisaatio ja terveydenhuolto- ja koulutusjärjestelmä. Albaaniväestö oli lähes yksimielisesti Rugovan väkivallattomuutta ja passiivista vastarintaa ajavan LDK-puolueen (Kosovon Demokraattinen Liitto) takana. Serbihallinto kävi järjestelmällistä kylmää sotaa rinnakkaisorganisaatiota vastaan. Se toteutti ”separatisti terroristien” laajoja pidätyksiä ja mietti kuumeisesti keinoja alueen serbialaistamiseksi. Yksi yritys saada väestösuhdetta muuttumaan serbeille edullisemmaksi oli Bosniasta tulleiden serbipakolaisten sijoitus Kosovoon. Tässä vaiheessa Kosovon 1950 000 asukkaasta 1600 000 oli albaaneja (82 %) ja 195 000 serbejä (10 %).

 

Passiivisesta vastarinnasta aktiiviseen

1990-luvun puoleenväliin mennessä, kun Serbian sortotoimet pikemminkin lisääntyivät kuin vähenivät, kansa alkoi osoittaa tyytymättömyyttään tehottomaan politiikkaan. Syntyi pieniä aseellisia ryhmittymiä, jotka järjestäytyivät UCK:ksi (Ushtria Clirimtare e Kosoves, Kosovon vapautusarmeija) itseään nimittäväksi liikkeeksi. UCK-johtaja Adem Jashari vetosi albaaneihin sotilaalliseen vastarintaan ryhtymiseksi. Kostoksi Jashari perheineen murhattiin Drenicassa maaliskuussa 1998. Verilöylyä pidetään käännekohtana kriisin kehityksessä. Se sai maanpaossa elävät Kosovon albaanit aktivoitumaan ja perustamaan Kansanrintaman ajamaan Kosovon itsenäisyyttä ja rahoittamaan UCK:n toimintaa. Samanaikaisesti Albaniasssa puhjennut sekasorto mahdollisti sen armeijan aseiden päätymisen UCK:n käsiin. UCK koostui ainakin kolmesta ideologialtaan erilaisesta ryhmittymästä. Yksi ihannoi marxilais-leniniläis-taolaista yhteiskuntaa, toinen oli oikeisto-konservatiivinen ja kolmas muodostui käytännönläheisistä ammattisotilaista. Sisäisestä hajanaisuudesta huolimatta vapautusarmeijalla oli vankka kannatus Kosovossa ja sillä alkoi olla poliittista merkitystä.

 Slobodan Milosevicilla ei ollut varaa menettää Kosovoa. Se oli hänen viimeinen mahdollisuutensa lujittaa arvovaltaansa ja Bosnian epäonnistumisten horjuttamaa uskottavuuttaan. Myös NATO ja USA näkivät pian mahdollisuuden laajentaa vaikutusvaltaansa itään ja korostaa asemaansa sotilasmahtina ja kansainvälisenä järjestyksenvalvojana. Kansallisen separatistiliikkeen pyrkimykset jäivät toisarvoisiksi suurvaltapolitiikan pelikentällä. Kosovosta tuli pian Jugoslavian hajoamissotien verinen symboli ja molemminpuolinen voimannäyte.

 

Konfliktin kärjistyminen

Vuodenvaihteessa 1997 - 98 ”albaaniterroristeja” syytettiin yli 60 serbipoliisin murhasta. Verilöylyjä tapahtui molemmin puolin ja tietoja kuolleiden määristä salailtiin. Alueita eristettiin ja toimittajien ja Punaisen Ristin liikkuminen estettiin. Puolet maakunnasta oli UCK:n hallinnassa kesään – 98 mennessä. Jugoslavian armeija alkoi siirtää kalustoaan Kosovoon. Serbiarmeija ryhmittyi Albanian vastaiselle rajalle. Milosevic näki voiman käytön tilaisuutena lisätä hiipuvaa kannatustaan.

  Kesän suurhyökkäyksissä Jugoslavian armeija käytti raskainta kalustoaan. UCK:lla oli käytössään lähinnä kevyttä aseistusta. Kosovo pyrittiin kaikenaikaa pitämään eristyksissä ulkomaailmasta. Huhuja serbisotilaiden raakuuksista alkoi kuitenkin tihkua kansainvälisen yhteisön tietoon. Sodan jaloista paennut Qanie Vishaj kertoi: ”Emme enää päässeet pakoon vaan jouduimme katsomaan kun ainakin kymmenen ihmistä ammuttiin silmiemme edessä. Pahinta oli, kun sotilaat leikkasivat raskaana olevan naisen vatsan auki, repivät sikiön ulos ja asettivat tilalle elävän kissan”. Elokuussa – 98 Albaniassa oli jo lähes 30 000 Kosovon albaanipakolaista.

 Milosevicin ainoa päämäärä näytti olevan yksinkertaisesti tappaa ja pakottaa maanpakoon niin paljon albaaneja, että maakunnan väestösuhteet muuttuisivat. Hän ei kuitenkaan ottanut huomioon, että raakuuksien seurauksena vapautusarmeijaan värväytyi päiväpäivältä enemmän miehiä. Useiden arvioiden mukaan armeijan koulutettu ydin muodostui 15 000 taistelijasta.

 

Naton väliintulo

Lännessä alkoi näyttää selvältä, että Kosovossa oli käynnissä Bosniaan verrattava etninen puhdistus. Pakolaistulva ylitti naapurimaiden kestokyvyn. Myös uhka sodan laajentumisesta Balkanilla kasvoi konfliktin pitkittyessä. Näillä perusteilla NATO antoi Milosevicille varoituksen 1998: sillä oli tarvittaessa valmiuksia toimia hyvin nopeasti ja tarkoilla ilmaiskuilla tuhota Jugoslavian armeijan tukikohtia Kosovossa. Yhdysvallat pyrki diplomaattiseen ratkaisuun syksyllä –98. Erikoislähettiläs Richard Holbrook tapasi Milosevicin jäisissä tunnelmissa. Viesti oli selväsanainen: Natossa jatketaan intensiivistä valmistautumista sotilaalliseen toimintaan. Neuvotteluissa päästiin sopimukseen aselevosta. Ety-järjestön tehtäväksi tuli tulitauon valvonta. Asiantuntijat pitivät 2000 aseettoman tarkkailijan mahdollisuutta selviytyä tehtävästä tuhoon tuomittuna.

   Tammikuussa 1999 tapahtui Racakin kylässä joukkomurha, joka aiheutti länsimaissa valtavan kohun. Ety-joukkojen päällikkö William Walker antoi varomattoman ja heikosti perustellun lausunnon, jossa hän totesi serbien syyllistyneen raakaan siviilien joukkomurhaan. Milosevic karkotti Walkerin maasta. Racakia pidetään yleisesti ratkaisevana sysäyksenä Naton pommituksille. Joukkomurhaa tutkineen patologiryhmän johtaja Helena Ranta uskoo, että niistä oli päätetty jo aikaisemmin. Verilöyly sopi hyvin länsimaisten tiedotusvälineiden luomaan kuvaan serbitaistelijoista ja tuki ilmaiskujen oikeutusta. Diplomatiaa yritettiin vielä kerran Rambouillet’n rauhanneuvotteluissa. Jälkeenpäin on arveltu, ettei sovintoon pyritty vakavasti ja asiantuntijat ovat esittäneet todisteita neuvottelujen näytösluonteisuudesta (mm. Pekka Visuri kirjassaan Kosovon sota).

  Maaliskuussa 1999 NATO aloitti ilmasodan, ”humanitäärisen intervention”, Serbian armeijaa vastaan. Pommitukset kestivät 78 päivää ja kohdistuivat kaikkialle Serbiaan. Nato oli olettanut Milosevicin antautuvan parissa viikossa. Näin ei kuitenkaan käynyt ja Natolle sattui useita kiusallisia virheitä. Yhä useammat pommit ohjautuivat siviilikohteisiin ja Brysselissä jouduttiin vastaamaan ikäviin kysymyksiin.

  Toukokuussa alkoi uudelleen vilkas diplomaattinen toiminta Kosovon rauhoittamiseksi. Välittäjäksi neuvotteluihin saatiin Martti Ahtisaari. Pommituksilla ei ollut päästy haluttuihin tuloksiin ja sovintoponnisteluihin osallistuivat yhtäkkiä kaikki: YK, EU, Yhdysvallat ja Venäjä. Ilmasotaa ei kuitenkaan keskeytetty.

 Presidentti Ahtisaaren onnistui puristaa Milosevićistä myönteinen vastaus rauhantarjoukseen. UCK oli kuitenkin voimansa tunnossa eikä vielä uskonut rauhaan. Vapautusarmeija oli kasvanut sekä poliittiseksi että sotilaalliseksi voimaksi. UCK-johtaja Rustem Berisha esitti ehtoja Kosovon sodanjälkeisestä asemasta: itsenäisyys – pelkkä autonomia ei enää tule kysymykseen. Taistelut taukosivat kesäkuussa, jolloin Nato lopetti pommitukset ja serbiarmeija aloitti vetäytymisen Kosovosta. Aloitettiin 50 000 sotilaan suuruinen rauhanturvaoperaatio. Pakolaisia oli leireillä Albaniassa yli puoli miljoonaa ja Makedoniassa 250 000. Paluumuutto oli valtavaa huolimatta tuhoista ja epävakaasta tilanteesta.

  Kiinnostava kysymys sodan jälkeen oli, mitä Kosovossa oli todella tapahtunut Naton pommitusten alettua. Yksi havainto on, että serbien silmitön väkivalta purkautui nimenomaan pommitusten alkamisen jälkeisinä päivinä, maaliskuun lopussa. Sitä ennen verityöt olivat liittyneet sotatilaan. Tuolloin käynnistyivät siviileihin kohdistuneet kauheudet ja kylien hävittäminen todenteolla. Näin ollen tulos oli Naton virallisen tavoitteen, albaanisiviilien ahdingon lievittämisen, vastainen. Ns. brutalisaatio efekti olisi ollut ennustettavissa.

 

Sodan jälkeen

Jugoslavian pommitusten myötä 50-vuotias sotilasliitto Nato joutui uuteen tilanteeseen ja monien periaatteellisten kysymysten äärelle. Puolustamista varten perustettu liitto suoritti historiansa ensimmäisenä sotatoimena hyökkäyksellisen intervention alueensa ulkopuoliseen selkkaukseen ja kaiken lisäksi ilman YK:n mandaattia. Perusteluna oli pakkotilanne humanitaarisen katastrofin estämiseksi. Luotiinko näin uusi oppi, ”Clintonin doktriini”, joka sallii ihmisoikeuksien käyttämisen tosiasiallisena - tai tekosyynä sotilaspoliittisissa operaatioissa niin, että ne nousevat kaikkien kansainvälisen politiikan periaatteiden yläpuolelle? Kysymyksiin odotetaan yhä vastauksia

Kosovon hallinto jäi YK:n ja Naton vastuulle kesäkuun 1999 lopulla. UCK kuitenkin työntyi välittömästi Serbian vapauttamille alueille. UCK:n johtaja Hashim Thaci julistautui Kosovon pääministeriksi. Sotilaat halusivat osansa vallasta ja hyvinvoinnista ja olivat tottuneet toimimaan suoraviivaisin menetelmin. Thacia syytettiin jopa fasistisista otteista. YK:n väliaikaishallinnon lähtökohdat olivat huonot. Jälleenrakennuksen vastuunjako osoittautui ongelmalliseksi.

Kosovon tilanne on pysynyt jatkuvasti kriittisenä. Väkivallan kierrettä ei olla kyetty katkaisemaan. Lokakuun – 99 lopulla arvioitiin että kfor-joukkojen saapumisen jälkeen alueella on murhattu 400 serbiä ja kaapattu 640.

 

Kosovo tänään

Neuvottelut Kosovon lopullisesta asemasta ovat alkamassa. YK:n turvallisuusneuvosto on lokakuun kokouksessaan päättänyt valtuuttaa presidentti Martti Ahtisaaren neuvottelujen johtajaksi. Belgradin ja Pristinan välillä aletaan työstää rauhaa menetelmällä, jota kutsutaan sukkuladiplomatiaksi. Kosovon edellytykset täyteen itsenäisyyteen ovat kuuden vuoden kansainvälisen suojelun jälkeenkin kovin puutteelliset. Maan talous on surkeassa kunnossa, työttömyysprosentti on arviolta yli viidenkymmenen ja hallinto on aivan kehittymätöntä. Ratkaisua ohjaa kolme periaatetta. Kosovoa ei palauteta Serbialle, sitä ei jaeta kahtia väestöryhmien kesken eikä sen yhdistymistä Albanian kanssa sallita. Kosovon itsenäisyydestä ei silti tule välttämättä ehdotonta. Serbia on voimakkaasti ja pysyvästi kiinnostunut serbivähemmistön ja serbialaisten kulttuurin muistomerkkien suojelusta alueella. Kansallismieliset serbit pitävät yhä Kosovoa omana historiallisena sydänmaanaan. Neuvotteluista voidaan siis odottaa kaikkea muuta kuin helppoja.

(Lähde: Helsingin Sanomat 17.10.2005 sivu A4)

 

Lähteet:

Tammi, Risto Kari: Historian ABC 2, Kaikkien aikojen valtiot

Gaudeamus 2000, Pekka Visuri: Kosovon sota

Vastapaino, Anssi Männistö: Miksi soditaan?

Gaudeamus 2002, Reijo Rutanen: Serbia – Euroopan sairain mies

Gummerus 2000, Erkki Karjalainen & Raija Valta: Balkan kolkuttaa Euroopan omaatuntoa

Helsingin Sanomat